Elis Aidanpään valtukunta

Kiirunan Karhuniemessä Narvikin tien laidassa on saamelais-suomalaisen taiteilijan Elis Aidanpään oma valtakunta. Siellä entisajan ihmiset, rakennukset ja tarinat elävät omaa elämäänsä kaupunkikulttuurin laitamilla. Akvarellit ja Eliksen ruotsiksi ja Kaalasvuoman suomeksi kirjoittamat tarinat kertovat tunturikansan elämästä. Hirsirakennukset; museo, ateljee, kirkko, turvekota, sauvokota ja Pessan vanha talo ovat veistoksia, jotka Elis on itse pystyttänyt. Ja tallissa seisoo ”pikkusuomalainen”, Edvina-hevonen.

”Minun isänisä ja -äiti olit Vuonosta. Mie en koskhaan tykäny heän lihasopasta, siinä oli liian paljon pippuria. Se maistu niinko niitteen kieliki, muikeammale; net sanoit, että ikkuna, mutta ikkuna ei ole navetassa, talossa on klasit.”

Elis Aidanpää oli ennen taitelijauraansa, joka alkoi 1968, kuorma-autoilija omassa yrityksessään. Aidanpäälle perinteet ja historia ovat tärkeä osa elämää, ne ovat koko ajan ”myötä joka pensselin veossa”. Perinnettä oli oikeastaan autoilijan ammattikkin, sillä isänisä Oskari, joka muutti Kiirunaan Vuonosta, toimi myös kuljetusalalla. Hevosten joppaamieseenkin eli salakuljetukseen erikoistunut hevosmies Oskar Aidanpää pestautui kuskiksi kauppias Grenille. Sen jälkeen hänestä tulikin sitten kaikkien suusa Kreinin Oskari.

Saamelainen veri tulee äidin puolelta, äidinisä Jooseppi oli saamelainen, mutta äidinäiti Karolina oli Stålnacken eli Jyränin tytär Vaskivuoresta eli Svappavaarasta.

Vähintään kolme nimeä  
Eliksen kertoessa vanhoja tarinoita saa kuunella korva tarkkana, sillä jokaisella henkilöllä ja paikkakunallakin on vähitään kolme eri nimeä. On suomlinen nimi, samelinen nimi, lisänimi ja vielä virallinen kirjoihin kirjoitettu Ruotsin mukainen nimi. Tästä kultuurien sekoituksesta on ollut taiteilijalla hyvä ammentaa. ”Jo pienenä poikana mie tykkäsin kuunnella ko aikuset porisit”, Elis kertoo.
”Ja vaikka tet oletta maanpoveen kätketty, tet elättä aina minun sielussa jäljelä. Tet jokka minun elämälle annoitta rikhauten. Ja tet oletta myötä joka penselin veossa”, Aidanpää kirjoitta kirjassaan ”Berätelsen om det gamla huset vid Laukujärvi, Alalahti”, jossa on runja ja tarinoita sekä ruotsiksi että Kaalasvuoman suomeksi.
Kaalasvuoman suomi on Elikselle se oikea kieli, joka tuulen lailla viskuttelee korvaan tarinoita esi-isistä. Murretta hän pitää kielen terveenä, luonnollisena osana ja luettele eri kylien kieliä; Killimänkieli, Nattavaarankiel ja niin edelleen, mutta meänkilestä hän ei paljon perusta. ”Mie en ymmärä, miksi net on häätyhnee pilata koko kielen, sehän on semmonen sotkukieli, seaksin suome ja ruottia.”
Norjassa puhuttu suomi kuulostaa tas Eliksen korvassa runolta. Vaikka kielet eroavat toisistaan, hän ei halu erotella ihmisiä eri joukkoihin. ”Kaikki on sekkaintuhnee yhteen, täälä on itäbalttilaista, karjalista, palsturia (veneläistä) ja tataaria. Tataarit tulit Muonion väylän varrele aikoihnann aasialaisten Shingiskaanin joukoitten kans. Juuri net toit tänne tataarihevosen eli pikkusuomalisen.”  
Eliksen oma "pikkusuomalainen", Torniosta hankittu Edvina, ymmärtää kaiken puhutun, mutta ei kallista korvaansa ruotsin kielelle. "Edvina on ollu ennen ravihevosena, se on menny pikkusen pilale, sillä on aina liian hoppu."

Talot kertovat tarinoita
Sisälla rakennuksissa on vanhoja esineitä ja Eliksen taideteoksia, joissa keskeisinä niissäkin ovat vanhat rakennukset. ”Talo on tärkeä, sielä on tarina ihmisistä, jokka sielä on asuhnee, ja joile ympärillä oleva kaunis luonto oli arkipäivää”.

Näitä tarinoita värikkäästä tunturikansasta Eliksellä riittää ehtymättömiin ja osan niistä hän on ehtinyt tallentaa kansien sisään, vaikka suomalais-saamelaiselle taiteilijalle apurahojen saaminen ei ole ollut helppoa. Tukijoitakin on kuitenkin ollut, kuten Norrbottenin legendaksi muuttuunut maaherra. ”Lassinanntti oli sopeva mies, se on ostanu paljon minun tauluja lääninhallitukseen, samoin oli Rune Pettersson valtion kulttuurineuvostosta”.

NSD:n entinen kulttuuritoimittaja oli myös suopea pohjoisen kulttruurrille, ja siihen aikaan Elis Aidanpää kirjoitteli lehteen säännöllisesti, mutta uusi kulttuuritoimittaja ei antanut hänen kirjoituksilleen arvoa. ”Järki on kallis kapple, se ei ole sama asia ko kirjanoppihneisuus”, Elis toteaa.

Hannele Huuva
Pikapotretti; Hiidenkivi 5/2000